Kirjan on kirjoittanut Mette Newth ja se kertoo 13-vuotiaasta Torasta, joka sairastuu spitaaliin ja joutuu Bergenin spitaalisairaalaan ilman kunnon hoitoa. Kirja sijoittuu 1800-luvun alkuun, jolloin spitaalisia pidettiin yleisesti kirottuina tai jotenkin syntisinä. Olen lukenut tämän kirjan kerran aikaisemmin, mutta siitä on jo aika kauan, kai kolme vuotta. Pidin silloin kirjasta kovasti, mutta silloin järjenjuoksuni ja arviointikykyni ei ollut vielä niin tasokasta ja realistista, joten päätin nyt lukea uudelleen. Kirjan alkuperäinen teos on norjalainen, ilmestynyt vuonna 1995,

Kirja on periaatteessa melko surullinen: joka puolella on kuolemaa, monet kirjan henkilöistä ovat sairastuneita ja kuolemaisillaan. Kirjasta kuitenkin löytyy mielestäni joistain kohdista jotain lohduttavaa ja... en tiedä oikeata sanaa. Kirjan kuvailu on toisinaan mukavan tarkkaa ja siksi tykkäsin toisinaan lukea kirjaa hitaasti, tarkastellen ja "maistellen" ensin jokaista sanaa ja vasta sitten  siirtyen seuraavaan. Tykästyin Sunniva Dybendal -henkilöön, vaikka hän olikin niin karmea siinä alussa. Sunnivassa vain oli jotain salaperäistä ja erikoista. Pidin kirjassa myös siitä, miten siinä kuvattiin kirjojen, tarinoiden ja lukemisen avulla löytyvien maailmojen ihanuutta.

Tora pohtii elämän katkeamista, monenlaista tuskaa, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen ja Jumalaa. Se ehkä sopi hyvinkin kyseiseen kirjaan, mutta itse vähän kartan sellaisia kirjoja, joissa puhutaan paljon Jumalasta ja uskosta. Siis se todellakin ehkä sopi kirjaan, mutta tavallaan vaan itselleni tuntuu vieraalta lukea niistä asioista kirjoista. Eli siinä suhteessa tämä kirja vain ei ehkä ollut minulle tarkoitettu.

Annan neljä tähteä.

-MYY : )